keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Rohkeuden kautta, ei pelon


Kasvattaminen on haastava laji. Sanat luovat todellisuutta, kasvattajana olen osaltani sanojeni kautta lapsen tulevaisuuden määrittäjänä. Onneksi en täysin, onneksi on uhmat, murkkuiän oireilut ja teini- iän kapinat. Ajanjaksot, jolloin lapsen omat ovet ja ikkunat ovat auki muullekin maailmalle, kuin mitä vanhemmuus tarjoaa.

Suomalainen kasvatustapa taipuu helposti negaation kautta. Varmistamme ehkä, että lapsi tietää valitessaan asioita, mikä on pahin vaihtoehto. Taka-ajatuksena vanhempana on suojella lasta, maalata riskit eteen niin, ettei niihin ainakaan joudu tietämättömyyttään.

Traumoja kokeneen lapsen maailmankuva on jo valmiiksi mustamaalattu. Hän ei usko selviytyvänsä tästä elämästä ehjinnahoin. Tällainen lapsi kokee uhkailun ja syy-seuraussuhteiden alleviivaamisen menolippuna epäonnistuneen loppuelämän matkalle.

Mitä tällainen mustelmia sieluun saakka saanut lapsi tarvitsee? Hän tarvitsee aikuisia, joilla on vahvat positiivisuuden ”pullonpohjalasit”. Sellaiset lasit, jotka auttavat näkemään positiivisuutta ja mahdollisuuksia pienistäkin murusista. Kannustavaa, rohkeutta tukevaa otetta lapsen elämään. Hyvän sanoittamista. Trauma on jo synnyttänyt niin paljon menettämistä, että lisätaakka ei enää tunnu missään, korkeintaan painaa epätoivoon yhä syvemmälle.

Jokainen vanhempi ja kasvattaja pelkää, että lapsi tekee ulkomaailman vaikutteiden myötä huonoja valintoja. Ne hetket, kun lapsi ja nuori kääntää leukansa uhmakkaasti vanhemmasta poispäin, herättävät vanhemman sisimmässä pelastusoperaation. Me kokeneempina tiedämme, missä heikot jäät eivät kanna.

Viedään lapsia ja nuoria sinne, missä jäät kantavat, missä voi harjoitella vapaasti elämän piruetteja, kaatua ja nousta uudestaan yrittämään. Harjoitellaan rohkeutta, ei vahvisteta pelkoja.

- Mari Elina





perjantai 8. maaliskuuta 2019

Kyky kiinnittyä tuo onnen tunnetta



Kiinnittymisen kyky säilyy ihmisellä parhaassa tapauksessa läpi elämän. Muistan, miten mummoni tutustui ihmisiin vielä ikääntyessään. Jopa nuoremman poikaystävän mahdollisuus kävi leikkimielisesti puheissa tämän tästä. Naapurustosta kävi vieraita hänen luonaan ja mummo piipahti avain kaulassa usein ystäviään tapaamaan.

Nuorilla voi kiinnittymisen vaikeudet näkyä toisinaan vetäytymisenä omiin oloihin ja pelien tai kännyköiden maailmaan. Irrottautuminen lapsuuden perheestä ja vanhemmista lisää yksinäisyyden tunnetta. Sosiaaliset suhteet jäävät joko jo koulussa syntyneiden kiusaamistilanteiden ja ulos jättämisen kautta, tai ystävien muuttaessa muille paikkakunnille opiskelemaan ja aloitettua seurustelun.

Aikuinen voi olla nuorelle tärkeä ja korvaamaton tuki näissä aikuisiän ensimmäisissä vuosissa. Vanhemman tehtävä jatkuu lapsen aikuistuttuakin kiintymyssuhteen kautta. Sitä ei tule katkaista itsenäistymiseen. Yhteinen aika ja läsnäolo ovat merkittäviä perheen, suvun ja tuttavien kanssa vielä lapsuuden jäätyä taakse. Roolit muuttuvat toisistaan välittävien aikuisten suhteeksi, vanhemman osa on antaa lapsen aikuistumiselle tilaa ja tukea.

Itse muistan, miten pitkälle aikuisuuteen, vielä omien lasten synnyttyä, vanhempien hetkittäiset huolenpidot yhteisten ruokailujen ja mökillä tapaamisten kautta olivat tärkeitä oman jaksamisen kannalta. Hetken hoiva antoi arkeen voimia. Vieläkin piipahdamme mummolassa kahvilla, tulevina vuosina toki osat kääntynevät hiljalleen toisinpäin, on meidän aikuisten lasten aika huolehtia vanhemmistamme.

Kiinnittyminen on tärkeä kokemus ihmiselle, oli sitten minkä ikäisestä henkilöstä tahansa kyse. Kiinnittyminen toiseen ihmiseen, sellaisena kuin kulloisessakin elämäntilanteessa on. Terveenä, sairaana, onnistuneena ja epäonnistuneena. Ulos jääminen ja yhteyden loppuminen on psyykelle rankka kokemus, sitä tulisi kaikin tavoin ennaltaehkäistä. Siinä tarvitaan meitä kaikkia talkoisiin, ettei yksikään jäisi yksin. Ei pelkästään päivähoitoa, kouluja tai hoivakoteja, vaan läheisiä, ystäviä ja asuinympäristön jäseniä.

Olla kiinnittynyt turvallisesti toiseen ja toisiin ihmisiin, on yhtä kuin kyetä kokemaan itsensä onnelliseksi. Siihen hyvään mieleen, mikä syntyy yhteydestä toisiin, ei vielä ole keksitty korvaushoitoa. Tuskin keksitäänkään, näyttää että pitkässä juoksussa kaikki tekniset yritykset yrittää lisätä hyvää yhteyttä ihmisten välillä ovat korvikkeita oikealle, kunnon kohtaamiselle ja läheisyydelle. Pidetään huolta itsestämme pitämällä yhteyttä toisiin ihmisiin!

- Mari Elina







keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Tunteiden tukeminen ja rajat


Lapsen ja nuoren rajojen asettaminen on haastavaa hommaa. Rajojen tarkoitus tahtoo joskus hakea paikkaansa sekä aikuisen että lapsen mielessä. Konflikteissa ja mielen pahoittamisen hetkissä unohtuu helposti, miksi mitäkin sanotaan tai päätetään.

Tunteiden tukeminen tulisi aina erottaa rajojen vetämisestä. Rajojen asettaminen aiheuttaa usein hankalia tunteita, ennen kuin syntyy ymmärrys rajojen suojelevasta merkityksestä. Matka ymmärtämiseen saattaa olla hyvinkin ”hapottavaa”, sillä vaikeuden tunteiden tukeminen on aikuisen tehtävä, kun lapsi tai nuori kyseenalaistaa rajoja. Aikuisen tulee asettua rinnalle, auttaa nuorta kohtaamaan tunteet ja päästä niiden yli. Yksin jättäminen on huono vaihtoehto, siitä ei kukaan opi, ja jälki huonosta kokemuksesta aiheuttaa yhä uudestaan rajojen kyseenalaistamista.

Aikuisen tunteet ovat monesti harmin ja suuttumuksen tilassa lähes yhtä kovassa myllerryksessä kuin lapsen tai nuorenkin. Tulee ehkä sanottua asioita, joita ei oikeasti tarkoita tai tarkoittaa, muttei pitäisi. Aikuisen tuki rakentuu yhteydestä omista hyvistä kokemuksista tai huonojen kokemusten toisin ratkaisemisesta elämän varrella ja toisten aikuisten kanssa asioiden jakamisesta. Hyvän lapsen kasvattaa koko kylä afrikkalaisen sanonnan mukaan, hyvä vanhempi voisi olla osa tällaista kylää tai yhteisöä, missä löytyy tukea ja apua kasvatuksen kinkkisiin kysymyksiin.

Aikuisuuden säilyttäminen on hyvä ankkuri. Siihen voi palata, pyytää anteeksi ohi lausuttuja sanoja ja etsiä kadonnutta, rakentavaa näkökulmaa uudestaan. Lapsi oppii aikuisenkin virheistä, joko katsomaan itseään vääristyneen minuuden ja huonon itsetunnon kautta tai armollisemman, uudestaan yrittämisen mahdollisuuden kautta. Joku viisas onkin sanonut, ettei kompastumisten määrällä ole merkitystä vaan sillä miten kompastuttuaan nousee yhä uudestaan.

Vaikeiden tunteiden tukeminen on tärkeää, kun sisin myrskyää ja rajoja etsitään. Myös rajojen selkeä sanoittaminen ja niiden hyvät perustelut kannattaa aikuisen pitää omassa mielessä, puhua niistä muiden aikuisten kanssa ja etsiä hyviä, lasta tai nuorta auttavia ja suojelevia pointteja rajoille.

Aikuisen tehtävä ei pääty pelkän rajan asettamiseen, tunteiden tuiverrusta tulisi auttaa myös. Lapsi ei saisi koskaan jäädä yksin vaikeiden tunteiden kanssa. Yksin jääminen satuttaa, ja pipejä puhallellaan vielä pitkään kasvettua isommaksi.

Siis jos ei aina löydä sanoja, ratkaisuja tai hyviä neuvoja, voi ainakin pysähtyä, kuunnella ja lohduttaa kun tilanne vähän seestyy. Kannetuksi tulemisen kokemus syntyy hetkistä, jolloin turva ja syli löytyivät, kun itsellä meni pakka sekaisin. Eikä nyt niin tarpeeton kokemus olisi meille aikuisillekaan. Heittäytyä tarvitsevaksi ja nojata turvalliseen olkapäähän tai puhua ajatukset parempaan järjestykseen. Siitä on hyvä nousta uudestaan, käsi kädessä.

- Mari Elina






maanantai 18. helmikuuta 2019

Pidetäänkö ohjat tiukasti käsissä, silitellään ja taputellaan?


Tämä tarina kertoo siitä, kun jouduin hiihtolenkilläni kohtaamaan hevosen. Tai oikeammin kohtasin hevosen, jota ohjasi suitsista pidellen ihminen. Teille, jotka olette sinut hevosten kanssa, tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minulle, joka pelkään hevosia, kohtaaminen oli oppimisen paikka.

Hiihtoreittini vei minut laajalle peltoaukealle ja jo kaukaa näin, että pellon toisessa päässä minua kohti ja minun urallani tuli hevonen, joka minut havaitessaan alkoikin pyöriä ohjaajansa ympärillä vauhkon näköisenä. Ohjaaja sai hevosen rauhoittumaan, mutta aina välillä hevonen pysähtyi ja kieltäytyi jatkamasta matkaa. Ohjaaja sai sen kuitenkin aina liikkeelle, ja ollessamme jo huutoetäisyydellä, ohjaaja alkoi huutelemaan minulle. Hän näki, kuinka pyrin siirtymään uralta riittävän kauas ja piiloon lähimmän puun taakse. Hän ohjeisti minua tulemaan näkösälle ja vastaamaan hänen huuteluunsa ja jutteluunsa. Siirryin siis niin, että hevonen pystyi näkemään minut ja huutelin ja juttelin ohjaajalle. He lähestyivät minua, ja kohdallani hevonen taas seisahtui eikä suostunut jatkamaan matkaa.

Miksi kerron tämän? Mitä opittavaa tässä on?

Seistessäni siinä turvallisen välimatkan päässä hevosesta ja ohjaajan kertoessa minulle hevosen käyttäytymisestä, tuli väkisinkin mieleeni ajatus haavoittuvasta lapsesta ja nuoresta, jolla voi olla monenlaisia pelkoja tai muita esteitä kasvunsa tiellä. Hän saattaa katsella eteensä ja nähdä – kuten minä näin pelottavan hevosen ja hevonen näki minut tuntemattomana ja pelottavana – edessään jotakin niin pelottavaa, että matkan jatkaminen tuntuu mahdottomalta. Hän voi pysähtyä paikalleen peloissaan, ja pelko voi nostaa hänen käyttäytymisestään esille seikkoja, jotka me voimme tulkita huonoksi käytökseksi, piittaamattomuudeksi tai uhkaavaksi väkivallaksi.

Mitä tämä lapsi ja nuori silloin tarvitsee? Hän tarvitsee rinnalleen vahvan aikuisen, joka ohjaa kulkemaan eteenpäin, ja on rinnalla koko ajan antaen riittävästi turvaa. Aikuinen antaa lapselle ja nuorelle riittävästi aikaa pysähtyä, aikuinen tukee lasta ja nuorta ymmärtämään, mitä on edessäpäin – niin kuin hevosta ohjaava ihminen antoi hevosensa välillä pysähtyä, olla paikallaan, rauhoittua ja sitten siirtyä eteenpäin. Aikuinen myös ohjaa lasta ja nuorta katsomaan eteenpäin, seuraamaan polkua tai uraa, jota on ehkä pelon tai muun voimakkaan tunteen vuoksi vaikea itse havaita.

Turvallinen aikuinen tukee lasta ja nuorta ymmärtämään, mikä on se tuntematon, joskin näkyvissä oleva uhka, joka pitää kohdata, jotta eteneminen olisi mahdollista. Minä piilouduin puun taakse, jotta hevonen ei säikähtäisi minua, mutta ohjaaja kehotti tulemaan näkyviin ja juttelemaan hänelle, jotta hevonen näkisi minut ja tunnistaisi, että ”ihminenhän se siinä -vaikkakin sillä on kummalliset jatkeet käsissä ja jaloissa, sehän puhuukin kuin ihminen”. Ottamalla minut näkyviin ja tekemällä minut jollakin tavoin tunnistettavaksi, ohjaaja sai hevosensa pelon hälvenemään ja matka saattoi taas jatkua.
 
Me, jotka työskentelemme haavoittuvien lasten ja nuorten kanssa, olemme paljon vartijoina. Myös meidän tehtävämme on nostaa lapsen ja nuoren näkyviin vaikeita ja uhkaavan tuntuisia asioita. Meillä tulee olla rohkeutta ja keinoja pysähtyä lapsen ja nuoren kanssa vaikeiden asioiden kohdalle ja auttaa lasta ja nuorta ymmärtämään, mistä on kulloinkin kysymys. Lempeällä ja lujalla otteella voimme ohjata lasta ja nuorta; väkisin ohjaamalla lapsi ja nuori ei saa mahdollisuutta turvalliseen kasvuun.

Ihailin hevosta ohjaavaa ihmistä: hän oli määrätietoinen ja lempeä, osasi joustaa tarpeen mukaan. Ohjaaja kertoi minulle, että hänen ja hänen ohjaamansa hevosen suhde oli uusi, ja hevonen ei oikein vielä tiennyt, kumpi oli ”pomo” – tämä aiheutti siinä pelkoa. Ohjaajan tuli lempeästi näyttää, että hän ihmisenä oli vastuussa tilanteista ja hän oli se vahvempi osapuoli.

Työskentelemme välillä lasten ja nuorten kanssa, joiden elämä on ollut hyvin turvatonta. Voi olla, että lapsi tai nuori on joutunut kantamaan liian suurta vastuuta itsestään ja muista jo pitkään. Hänellä ei ehkä ole kokemusta siitä, millaista on olla ympäristössä, jossa aikuinen kantaa vastuun ja ohjaa häntä turvalliseen kasvuun. Epävarmuus aiheuttaa usein sen, että lapsi ja nuori kokeilee ja etsii rajoja, haastaa aikuiset ja haluaa kokemuksen siitä, kuka on ”pomo”, kuka ottaa vastuun. Meidän tulee antaa lapselle ja nuorelle se kokemus, että on turvallista olla lapsi tai nuori, aikuinen on rinnalla ja kykenee pitämään ohjia käsissään.

Tapaamani kaksikko jatkoi matkaansa ja minä hiihtelin mietteissäni kotiin. Silmissäni näin upean eläimen, joka tarvitsi ohjaajaansa jatkaakseen matkaansa. Näin ohjaajan, joka piteli tiukasti ohjaksista ohjatessaan hevostaan eteen päin. Näin myös sen, miten hän taputteli ja silitteli hevostaan. Ymmärsin, että taputtelulla ja silittelyllä hän kertoi hevoselleen hyväksyvänsä sen; samalla hän rohkaisi hevostaan.

Pidetäänkö mekin ohjakset lempeästi ja tiukasti käsissä, silitellään ja taputellaan?

- Saara Kotajärvi / sosionomi YAMK, Ammatillinen opettaja, AVEKKI-kouluttaja


Kuva: Sanni Husso


perjantai 1. helmikuuta 2019

Uudessa valossa


Ihmisen elämään liittyy muistoja, joista osa on vähemmän mukavia. Toiset muistot taas saavat meidät viipyilemään hyvissä mielikuvissa ja tunnelmissa. Syvälle mieleen painuvat asiat ovat jollakin tavalla hyvin merkityksellisiä, ne ovat jättäneet ” lähtemättömän jäljen”. Hyvän tai huonon. Ehkä ne muistot, jotka ovat jotain siltä ja väliltä, jäävät taka-alalle, unohduksiin.

Asiakastyössäni kohtaan usein kohtuuttomalta tuntuvia muistoja ihmisten elämänhistoriassa. Ei tämän näin pitäisi mennä, nousee välillä ajatus elämän epäreiluista kokemuksista kuvaavista kertomuksista. Ihmiseen on sisäänrakennettuna eri ikävaiheiden ” hyvä elämä”, se, kuinka minkäkin asian pitäisi mennä, jotta ihminen voisi hyvin kehdosta hautaan.

Tosiasia on, että jokaisen kohdalla nämä ihanteet optimaalisesta elämästä joutuvat aika ajoin koetukselle. Elämä ei kuljekaan, kuten unelmoin tai jouduin kohtaamaan enemmän tai vähemmän asioita, joita en olisi halunnut kohdata. On uskallettava myös katsoa omia virheitään, niitä hetkiä, jolloin minä en ole pystynyt toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Voimakkaina kokemuksina tapahtumien jäljet meissä saattavat jäädä traumoiksi. Trauma saa elämän tapahtumat näyttäytymään eri valossa, kuin ne ehkä ilman rikkovaa kokemusta olisivat näyttäytyneet. Vastapuolelle tämä asettaa yhtälailla haastetta vuorovaikutukseen kuin traumatisoitukeelle henkilölle. Usein vaikeassa hetkessä nämä kaksi ”eri kieltä” kohtaavat ja asiat menevät entisestään solmuun.

Lasten ja nuorten kanssa lastensuojelutyössä joudutaan usein tilanteisiin, joissa oma näkemykseni asioihin reagoimisesta tai niiden yhteydessä tapahtuneista asioista, on aivan erilainen kuin kohtaamamme lapsen tai nuoren näkemys. Aikuiselta vaatii kärsivällisyyttä ja myötätuntoa, että tilanteisiin saadaan edes pieni yhteinen päämäärä ja ajatus, mihin suuntaan matkaa jatketaan.
Toisaalta toinen osapuoli ei pääse yhtään helpommalla, kokonaisten tunnekokemusten ja ajattelun muuttaminen traumakokemusten maailmasta yhteiseen todellisuuteen on iso työ.

Yhdessä toisen kanssa, rakkauden, välittämisen ja myötätunnon kautta ihminen ihmistä hioo, eheyttää kiintymyssuhteissa, ja toivo paremmasta jää elämään vuorovaikutuksien ketjussa. Kompurointiakin voi harjoitellessa toisen kohtaamisessa tulla, mutta uusi harjoittelun paikka odottaa takuuvarmasti nurkan takana. Uusi hetki on taas uusi mahdollisuus johonkin parempaan ratkaisuun. Muistot ehkä jää, mutta uudet hyvät muistot kantavat, ja rohkeus jatkaa matkaa toisesta näkökulmasta saa mahdollisuuden. Hiljalleen asiat alkavat näyttäytymään uudessa valossa.

- Mari Elina






tiistai 17. heinäkuuta 2018

Kesälaitumilla

Helteistä kesää on vietetty ulkoillen, uiden, retkeillen ja matkaillen muun muassa eläin- ja huvipuistoissa. Loppukeväästä avautui myös yksikkömme Koivuranta Kurkimäkeen. Koivurannassa on päästy nauttimaan kauniista ympäristöstä, monipuolisesta toiminnasta ja uuden yhteisön rakentumisesta. Henkilöstön kesken on aloitettu yhteistä liikunnallista toimintaa osallistuen  menestyksekkäästi Kalajoella Beachfutis kisaan.














Aurinkoisia kesäpäiviä!

maanantai 15. tammikuuta 2018

Narskuuko aivoissa?

Narsismi on muotisana, jonka jokainen itsekkäästi elon ladulla toisinaan toisten ohi hiihtäen voi peräänsä huutona kuulla. Ainakin kolmannesta, ei paikalla olevasta osapuolesta, olemme jokainen joskus tällaisen määritelmän ainakin varovasti kuiskanneet. 

Terve narsismi on ehkä isompi ongelma useimmalle. Siitä puhuminen ei sovi suomalaisen suuhun, kuka sitä nyt itseään suoraan kehumaan. Itsensä kehuminen onkin vaikea laji. Mieluummin sitä muikistaisi suutaan ja pitäisi kissanhäntänsä alhaalla, pää kallellaan odottaisi, että joku vähän kehaisee.

Terve itsetunto on se majakka, jonka lähellä voi nähdä karikot. Se sanoo minulle, milloin osaan jo jotain tarpeeksi hyvin, riittävästi jotta olen tyytyväinen ja selviydyn kohtuullisin voimanponnisteluin asioista. Terve itsetunto hälyyttää epämukavana olona kun en enää suojaa itseäni tarpeeksi, ja annan valintojeni lipua oman todellisen tahtoni ulkopuolelle. Silloin aivot alkaa narskua, marionettinukke tarvitsee lankoja, jotta voisi tanssia ympäristön tuottaman musiikin mukana.

Entä jos liikkuisinkin omalla tavallani, lempeästi itseeni suhtautuen? Kehuisin itseäni reilusti kun osaan ja pystyn, pyytäisin apua ja oppisin kun koen olevani riittämätön? Terve narsismi pitää yllä hyvää fiilistä itsestä käsin, on omista onnistumisistaan kiitollinen ja osaa ihmetellä hyviä asioita, joita kohdalle on sattunut ja elämä siunannut. Se ei jää riistämään toiselta, vaan jakaa ilolla itsestään hyvää muillekin, antaen tilaa toisen hyvälle.

Naatitaan naatitaan, kuten meillä Savossa on tapana sanoa. Itsestä ja muista, jokaisen ainutlaatuisesta tarinasta, onnistumisista ja taidoista. Yhteisestä hyvästä.

Mari Elina