Tunteiden tukeminen ja rajat

Lapsen ja nuoren rajojen asettaminen on haastavaa hommaa. Rajojen tarkoitus tahtoo joskus hakea paikkaansa sekä aikuisen että lapsen mielessä. Konflikteissa ja mielen pahoittamisen hetkissä unohtuu helposti, miksi mitäkin sanotaan tai päätetään.

Tunteiden tukeminen tulisi aina erottaa rajojen vetämisestä. Rajojen asettaminen aiheuttaa usein hankalia tunteita, ennen kuin syntyy ymmärrys rajojen suojelevasta merkityksestä. Matka ymmärtämiseen saattaa olla hyvinkin ”hapottavaa”, sillä vaikeuden tunteiden tukeminen on aikuisen tehtävä, kun lapsi tai nuori kyseenalaistaa rajoja. Aikuisen tulee asettua rinnalle, auttaa nuorta kohtaamaan tunteet ja päästä niiden yli. Yksin jättäminen on huono vaihtoehto, siitä ei kukaan opi, ja jälki huonosta kokemuksesta aiheuttaa yhä uudestaan rajojen kyseenalaistamista.

Aikuisen tunteet ovat monesti harmin ja suuttumuksen tilassa lähes yhtä kovassa myllerryksessä kuin lapsen tai nuorenkin. Tulee ehkä sanottua asioita, joita ei oikeasti tarkoita tai tarkoittaa, muttei pitäisi. Aikuisen tuki rakentuu yhteydestä omista hyvistä kokemuksista tai huonojen kokemusten toisin ratkaisemisesta elämän varrella ja toisten aikuisten kanssa asioiden jakamisesta. Hyvän lapsen kasvattaa koko kylä afrikkalaisen sanonnan mukaan, hyvä vanhempi voisi olla osa tällaista kylää tai yhteisöä, missä löytyy tukea ja apua kasvatuksen kinkkisiin kysymyksiin.

Aikuisuuden säilyttäminen on hyvä ankkuri. Siihen voi palata, pyytää anteeksi ohi lausuttuja sanoja ja etsiä kadonnutta, rakentavaa näkökulmaa uudestaan. Lapsi oppii aikuisenkin virheistä, joko katsomaan itseään vääristyneen minuuden ja huonon itsetunnon kautta tai armollisemman, uudestaan yrittämisen mahdollisuuden kautta. Joku viisas onkin sanonut, ettei kompastumisten määrällä ole merkitystä vaan sillä miten kompastuttuaan nousee yhä uudestaan.

Vaikeiden tunteiden tukeminen on tärkeää, kun sisin myrskyää ja rajoja etsitään. Myös rajojen selkeä sanoittaminen ja niiden hyvät perustelut kannattaa aikuisen pitää omassa mielessä, puhua niistä muiden aikuisten kanssa ja etsiä hyviä, lasta tai nuorta auttavia ja suojelevia pointteja rajoille.

Aikuisen tehtävä ei pääty pelkän rajan asettamiseen, tunteiden tuiverrusta tulisi auttaa myös. Lapsi ei saisi koskaan jäädä yksin vaikeiden tunteiden kanssa. Yksin jääminen satuttaa, ja pipejä puhallellaan vielä pitkään kasvettua isommaksi.

Siis jos ei aina löydä sanoja, ratkaisuja tai hyviä neuvoja, voi ainakin pysähtyä, kuunnella ja lohduttaa kun tilanne vähän seestyy. Kannetuksi tulemisen kokemus syntyy hetkistä, jolloin turva ja syli löytyivät, kun itsellä meni pakka sekaisin. Eikä nyt niin tarpeeton kokemus olisi meille aikuisillekaan. Heittäytyä tarvitsevaksi ja nojata turvalliseen olkapäähän tai puhua ajatukset parempaan järjestykseen. Siitä on hyvä nousta uudestaan, käsi kädessä.

- Mari Elina