Tunteiden tukeminen ja rajat

Lapsen ja nuoren rajojen asettaminen on haastavaa hommaa. Rajojen tarkoitus tahtoo joskus hakea paikkaansa sekä aikuisen että lapsen mielessä. Konflikteissa ja mielen pahoittamisen hetkissä unohtuu helposti, miksi mitäkin sanotaan tai päätetään.

Tunteiden tukeminen tulisi aina erottaa rajojen vetämisestä. Rajojen asettaminen aiheuttaa usein hankalia tunteita, ennen kuin syntyy ymmärrys rajojen suojelevasta merkityksestä. Matka ymmärtämiseen saattaa olla hyvinkin ”hapottavaa”, sillä vaikeuden tunteiden tukeminen on aikuisen tehtävä, kun lapsi tai nuori kyseenalaistaa rajoja. Aikuisen tulee asettua rinnalle, auttaa nuorta kohtaamaan tunteet ja päästä niiden yli. Yksin jättäminen on huono vaihtoehto, siitä ei kukaan opi, ja jälki huonosta kokemuksesta aiheuttaa yhä uudestaan rajojen kyseenalaistamista.

Aikuisen tunteet ovat monesti harmin ja suuttumuksen tilassa lähes yhtä kovassa myllerryksessä kuin lapsen tai nuorenkin. Tulee ehkä sanottua asioita, joita ei oikeasti tarkoita tai tarkoittaa, muttei pitäisi. Aikuisen tuki rakentuu yhteydestä omista hyvistä kokemuksista tai huonojen kokemusten toisin ratkaisemisesta elämän varrella ja toisten aikuisten kanssa asioiden jakamisesta. Hyvän lapsen kasvattaa koko kylä afrikkalaisen sanonnan mukaan, hyvä vanhempi voisi olla osa tällaista kylää tai yhteisöä, missä löytyy tukea ja apua kasvatuksen kinkkisiin kysymyksiin.

Aikuisuuden säilyttäminen on hyvä ankkuri. Siihen voi palata, pyytää anteeksi ohi lausuttuja sanoja ja etsiä kadonnutta, rakentavaa näkökulmaa uudestaan. Lapsi oppii aikuisenkin virheistä, joko katsomaan itseään vääristyneen minuuden ja huonon itsetunnon kautta tai armollisemman, uudestaan yrittämisen mahdollisuuden kautta. Joku viisas onkin sanonut, ettei kompastumisten määrällä ole merkitystä vaan sillä miten kompastuttuaan nousee yhä uudestaan.

Vaikeiden tunteiden tukeminen on tärkeää, kun sisin myrskyää ja rajoja etsitään. Myös rajojen selkeä sanoittaminen ja niiden hyvät perustelut kannattaa aikuisen pitää omassa mielessä, puhua niistä muiden aikuisten kanssa ja etsiä hyviä, lasta tai nuorta auttavia ja suojelevia pointteja rajoille.

Aikuisen tehtävä ei pääty pelkän rajan asettamiseen, tunteiden tuiverrusta tulisi auttaa myös. Lapsi ei saisi koskaan jäädä yksin vaikeiden tunteiden kanssa. Yksin jääminen satuttaa, ja pipejä puhallellaan vielä pitkään kasvettua isommaksi.

Siis jos ei aina löydä sanoja, ratkaisuja tai hyviä neuvoja, voi ainakin pysähtyä, kuunnella ja lohduttaa kun tilanne vähän seestyy. Kannetuksi tulemisen kokemus syntyy hetkistä, jolloin turva ja syli löytyivät, kun itsellä meni pakka sekaisin. Eikä nyt niin tarpeeton kokemus olisi meille aikuisillekaan. Heittäytyä tarvitsevaksi ja nojata turvalliseen olkapäähän tai puhua ajatukset parempaan järjestykseen. Siitä on hyvä nousta uudestaan, käsi kädessä.

- Mari Elina

Pidetäänkö ohjat tiukasti käsissä, silitellään ja taputellaan?

Tämä tarina kertoo siitä, kun jouduin hiihtolenkilläni kohtaamaan hevosen. Tai oikeammin kohtasin hevosen, jota ohjasi suitsista pidellen ihminen. Teille, jotka olette sinut hevosten kanssa, tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minulle, joka pelkään hevosia, kohtaaminen oli oppimisen paikka.

Hiihtoreittini vei minut laajalle peltoaukealle ja jo kaukaa näin, että pellon toisessa päässä minua kohti ja minun urallani tuli hevonen, joka minut havaitessaan alkoikin pyöriä ohjaajansa ympärillä vauhkon näköisenä. Ohjaaja sai hevosen rauhoittumaan, mutta aina välillä hevonen pysähtyi ja kieltäytyi jatkamasta matkaa. Ohjaaja sai sen kuitenkin aina liikkeelle, ja ollessamme jo huutoetäisyydellä, ohjaaja alkoi huutelemaan minulle. Hän näki, kuinka pyrin siirtymään uralta riittävän kauas ja piiloon lähimmän puun taakse. Hän ohjeisti minua tulemaan näkösälle ja vastaamaan hänen huuteluunsa ja jutteluunsa. Siirryin siis niin, että hevonen pystyi näkemään minut ja huutelin ja juttelin ohjaajalle. He lähestyivät minua, ja kohdallani hevonen taas seisahtui eikä suostunut jatkamaan matkaa.

Miksi kerron tämän? Mitä opittavaa tässä on?

Seistessäni siinä turvallisen välimatkan päässä hevosesta ja ohjaajan kertoessa minulle hevosen käyttäytymisestä, tuli väkisinkin mieleeni ajatus haavoittuvasta lapsesta ja nuoresta, jolla voi olla monenlaisia pelkoja tai muita esteitä kasvunsa tiellä. Hän saattaa katsella eteensä ja nähdä – kuten minä näin pelottavan hevosen ja hevonen näki minut tuntemattomana ja pelottavana – edessään jotakin niin pelottavaa, että matkan jatkaminen tuntuu mahdottomalta. Hän voi pysähtyä paikalleen peloissaan, ja pelko voi nostaa hänen käyttäytymisestään esille seikkoja, jotka me voimme tulkita huonoksi käytökseksi, piittaamattomuudeksi tai uhkaavaksi väkivallaksi.

Mitä tämä lapsi ja nuori silloin tarvitsee? Hän tarvitsee rinnalleen vahvan aikuisen, joka ohjaa kulkemaan eteenpäin, ja on rinnalla koko ajan antaen riittävästi turvaa. Aikuinen antaa lapselle ja nuorelle riittävästi aikaa pysähtyä, aikuinen tukee lasta ja nuorta ymmärtämään, mitä on edessäpäin – niin kuin hevosta ohjaava ihminen antoi hevosensa välillä pysähtyä, olla paikallaan, rauhoittua ja sitten siirtyä eteenpäin. Aikuinen myös ohjaa lasta ja nuorta katsomaan eteenpäin, seuraamaan polkua tai uraa, jota on ehkä pelon tai muun voimakkaan tunteen vuoksi vaikea itse havaita.

Turvallinen aikuinen tukee lasta ja nuorta ymmärtämään, mikä on se tuntematon, joskin näkyvissä oleva uhka, joka pitää kohdata, jotta eteneminen olisi mahdollista. Minä piilouduin puun taakse, jotta hevonen ei säikähtäisi minua, mutta ohjaaja kehotti tulemaan näkyviin ja juttelemaan hänelle, jotta hevonen näkisi minut ja tunnistaisi, että ”ihminenhän se siinä -vaikkakin sillä on kummalliset jatkeet käsissä ja jaloissa, sehän puhuukin kuin ihminen”. Ottamalla minut näkyviin ja tekemällä minut jollakin tavoin tunnistettavaksi, ohjaaja sai hevosensa pelon hälvenemään ja matka saattoi taas jatkua.

 

Me, jotka työskentelemme haavoittuvien lasten ja nuorten kanssa, olemme paljon vartijoina. Myös meidän tehtävämme on nostaa lapsen ja nuoren näkyviin vaikeita ja uhkaavan tuntuisia asioita. Meillä tulee olla rohkeutta ja keinoja pysähtyä lapsen ja nuoren kanssa vaikeiden asioiden kohdalle ja auttaa lasta ja nuorta ymmärtämään, mistä on kulloinkin kysymys. Lempeällä ja lujalla otteella voimme ohjata lasta ja nuorta; väkisin ohjaamalla lapsi ja nuori ei saa mahdollisuutta turvalliseen kasvuun.

Ihailin hevosta ohjaavaa ihmistä: hän oli määrätietoinen ja lempeä, osasi joustaa tarpeen mukaan. Ohjaaja kertoi minulle, että hänen ja hänen ohjaamansa hevosen suhde oli uusi, ja hevonen ei oikein vielä tiennyt, kumpi oli ”pomo” – tämä aiheutti siinä pelkoa. Ohjaajan tuli lempeästi näyttää, että hän ihmisenä oli vastuussa tilanteista ja hän oli se vahvempi osapuoli.

Työskentelemme välillä lasten ja nuorten kanssa, joiden elämä on ollut hyvin turvatonta. Voi olla, että lapsi tai nuori on joutunut kantamaan liian suurta vastuuta itsestään ja muista jo pitkään. Hänellä ei ehkä ole kokemusta siitä, millaista on olla ympäristössä, jossa aikuinen kantaa vastuun ja ohjaa häntä turvalliseen kasvuun. Epävarmuus aiheuttaa usein sen, että lapsi ja nuori kokeilee ja etsii rajoja, haastaa aikuiset ja haluaa kokemuksen siitä, kuka on ”pomo”, kuka ottaa vastuun. Meidän tulee antaa lapselle ja nuorelle se kokemus, että on turvallista olla lapsi tai nuori, aikuinen on rinnalla ja kykenee pitämään ohjia käsissään.

Tapaamani kaksikko jatkoi matkaansa ja minä hiihtelin mietteissäni kotiin. Silmissäni näin upean eläimen, joka tarvitsi ohjaajaansa jatkaakseen matkaansa. Näin ohjaajan, joka piteli tiukasti ohjaksista ohjatessaan hevostaan eteen päin. Näin myös sen, miten hän taputteli ja silitteli hevostaan. Ymmärsin, että taputtelulla ja silittelyllä hän kertoi hevoselleen hyväksyvänsä sen; samalla hän rohkaisi hevostaan.

Pidetäänkö mekin ohjakset lempeästi ja tiukasti käsissä, silitellään ja taputellaan?

- Saara Kotajärvi / sosionomi YAMK, Ammatillinen opettaja, AVEKKI-kouluttaja

Kuva: Sanni Husso

Uudessa valossa

Ihmisen elämään liittyy muistoja, joista osa on vähemmän mukavia. Toiset muistot taas saavat meidät viipyilemään hyvissä mielikuvissa ja tunnelmissa. Syvälle mieleen painuvat asiat ovat jollakin tavalla hyvin merkityksellisiä, ne ovat jättäneet ” lähtemättömän jäljen”. Hyvän tai huonon. Ehkä ne muistot, jotka ovat jotain siltä ja väliltä, jäävät taka-alalle, unohduksiin.

Asiakastyössäni kohtaan usein kohtuuttomalta tuntuvia muistoja ihmisten elämänhistoriassa. Ei tämän näin pitäisi mennä, nousee välillä ajatus elämän epäreiluista kokemuksista kuvaavista kertomuksista. Ihmiseen on sisäänrakennettuna eri ikävaiheiden ” hyvä elämä”, se, kuinka minkäkin asian pitäisi mennä, jotta ihminen voisi hyvin kehdosta hautaan.

Tosiasia on, että jokaisen kohdalla nämä ihanteet optimaalisesta elämästä joutuvat aika ajoin koetukselle. Elämä ei kuljekaan, kuten unelmoin tai jouduin kohtaamaan enemmän tai vähemmän asioita, joita en olisi halunnut kohdata. On uskallettava myös katsoa omia virheitään, niitä hetkiä, jolloin minä en ole pystynyt toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Voimakkaina kokemuksina tapahtumien jäljet meissä saattavat jäädä traumoiksi. Trauma saa elämän tapahtumat näyttäytymään eri valossa, kuin ne ehkä ilman rikkovaa kokemusta olisivat näyttäytyneet. Vastapuolelle tämä asettaa yhtälailla haastetta vuorovaikutukseen kuin traumatisoitukeelle henkilölle. Usein vaikeassa hetkessä nämä kaksi ”eri kieltä” kohtaavat ja asiat menevät entisestään solmuun.

Lasten ja nuorten kanssa lastensuojelutyössä joudutaan usein tilanteisiin, joissa oma näkemykseni asioihin reagoimisesta tai niiden yhteydessä tapahtuneista asioista, on aivan erilainen kuin kohtaamamme lapsen tai nuoren näkemys. Aikuiselta vaatii kärsivällisyyttä ja myötätuntoa, että tilanteisiin saadaan edes pieni yhteinen päämäärä ja ajatus, mihin suuntaan matkaa jatketaan.

Toisaalta toinen osapuoli ei pääse yhtään helpommalla, kokonaisten tunnekokemusten ja ajattelun muuttaminen traumakokemusten maailmasta yhteiseen todellisuuteen on iso työ.

Yhdessä toisen kanssa, rakkauden, välittämisen ja myötätunnon kautta ihminen ihmistä hioo, eheyttää kiintymyssuhteissa, ja toivo paremmasta jää elämään vuorovaikutuksien ketjussa. Kompurointiakin voi harjoitellessa toisen kohtaamisessa tulla, mutta uusi harjoittelun paikka odottaa takuuvarmasti nurkan takana. Uusi hetki on taas uusi mahdollisuus johonkin parempaan ratkaisuun. Muistot ehkä jää, mutta uudet hyvät muistot kantavat, ja rohkeus jatkaa matkaa toisesta näkökulmasta saa mahdollisuuden. Hiljalleen asiat alkavat näyttäytymään uudessa valossa.

- Mari Elina