Kasvattaminen on haastava laji. Sanat luovat
todellisuutta, kasvattajana olen osaltani sanojeni kautta lapsen tulevaisuuden
määrittäjänä. Onneksi en täysin, onneksi on uhmat, murkkuiän oireilut ja teini-
iän kapinat. Ajanjaksot, jolloin lapsen omat ovet ja ikkunat ovat auki
muullekin maailmalle, kuin mitä vanhemmuus tarjoaa.
Suomalainen kasvatustapa taipuu helposti negaation
kautta. Varmistamme ehkä, että lapsi tietää valitessaan asioita, mikä on pahin
vaihtoehto. Taka-ajatuksena vanhempana on suojella lasta, maalata riskit eteen
niin, ettei niihin ainakaan joudu tietämättömyyttään.
Traumoja kokeneen lapsen maailmankuva on jo valmiiksi
mustamaalattu. Hän ei usko selviytyvänsä tästä elämästä ehjinnahoin. Tällainen
lapsi kokee uhkailun ja syy-seuraussuhteiden alleviivaamisen menolippuna
epäonnistuneen loppuelämän matkalle.
Mitä tällainen mustelmia sieluun saakka saanut lapsi
tarvitsee? Hän tarvitsee aikuisia, joilla on vahvat positiivisuuden
”pullonpohjalasit”. Sellaiset lasit, jotka auttavat näkemään positiivisuutta ja
mahdollisuuksia pienistäkin murusista. Kannustavaa, rohkeutta tukevaa otetta
lapsen elämään. Hyvän sanoittamista. Trauma on jo synnyttänyt niin paljon
menettämistä, että lisätaakka ei enää tunnu missään, korkeintaan painaa
epätoivoon yhä syvemmälle.
Jokainen vanhempi ja kasvattaja pelkää, että lapsi tekee
ulkomaailman vaikutteiden myötä huonoja valintoja. Ne hetket, kun lapsi ja
nuori kääntää leukansa uhmakkaasti vanhemmasta poispäin, herättävät vanhemman
sisimmässä pelastusoperaation. Me kokeneempina tiedämme, missä heikot jäät
eivät kanna.
Viedään lapsia ja nuoria sinne, missä jäät kantavat,
missä voi harjoitella vapaasti elämän piruetteja, kaatua ja nousta uudestaan
yrittämään. Harjoitellaan rohkeutta, ei vahvisteta pelkoja.
- Mari Elina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti