tiistai 26. huhtikuuta 2016

Vanhemmuuden pyhä yksinkertaisuus


Huonommuuden tunne on veikeä jekuttaja. Se istuu jo heti aamusta työpaikallaan, seuraa uskollisesti jo heti aamukahville palaveriin, johon sitä ei edes ole kutsuttu. Kupposen vierestä se kuiskaa, mitä kaikkea on päivän aikana edessä ja kysyy arvioimaan, selviätköhän siitä kunnialla? Päivän mittaan se ilmeisesti käy hetkittäin nokosilla, koska välillä malttaa olla hiljempaa ja poissa.  Se muistaa kuitenkin tehtävänsä ja hyppää välittömästi olkapäille, kun sitä tarvitaan pinnistelyn ja ponnistelun voimanlähteenä. Tavallaan se on hyödyllinen ja kantaa isäntäänsä suorittamaan ja selviytymään tukalista tilanteista. Huonommuuden tunteella on vaan niin vietävän kova palkka. Se syö pääasiassa vain laaturuokaa, superfoodia. Sen ruokapäiväkirjassa lukee: Voimia ja energisyyttä, onnellisuuden tunnetta, turvallisuutta, itseluottamusta, tasapainoa, kuuntelemisen taitoa, läsnäoloa, rakkautta ja hyvää oloa.

Vanhemmuuteen Huonommuuden tunne on erikoistunut osaamisalueeseensa. Se pystyy havainnoimaan tarkasti, olemmeko hankkineet kaiken viimeisimmän tiedon lasten kasvatuksesta, pystymmekö täyttämään yhteisöjen vaatimat normit, ja edustaako toimintamme lain vaatimuksiakin korkeammalle yltävää suorittamista. Vanhemmuuden aivolohko on puolestaan hyvässä yhteistyössä Huonommuuden tunteen kanssa. Se mittaa välittömästi omaa ja etenkin muiden tapaa hoitaa jälkikasvuaan. Arvatenkin tämä voimavaroja vaativa prosessi vie paljon aikaa ja energiaa, se on prosessinomaista kehitystä kohti vaativaa ja laadukasta vanhemmuutta.  Se kulkee hyvin mukana nykykehityksessä ja vastaa ajan vaatimuksia. 

Huonommuuden tunne ei ole huomioinut kaikessa huippuun viritetyssä toiminnassaan muutamaa olennaista pikkuseikkaa. Se sokeuttaa usein kohteeltaan pyhän yksinkertaisuuden näkemisen. Vanhemmuuden suhteen siltä unohtuu kysyä, mitä lapsi tai nuori oikeastaan tarvitsee? Se ei halua, että yhteistyö kariutuu siihen, että hänen superfoodinsa viedään ja aletaan harjoituttamaan joitain ikiaikaisia menetelmiä. Mieluummin se syö rakkauden, läsnäolon ja turvallisuudenkokemuksen kuin jättäisi niitä kenellekään muulle hyödynnettäväksi! Esimerkiksi sille yksinkertaiselle lapselle ja hänen vanhemmalleen. Se olisi liian pyhää ja yksinkertaista, ajatella turvallisesti että kyllä meillä osataan rakastaa ja antaa riittävästi sitä mitä lapsi todella tarvitsee. Huh heijakkaa, siitähän menisi nykyisen maailman kirjat aivan sekaisin!

Mari Väänänen
RK psykoterapeutti YET, Työyhteisösovittelija

 

 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti