Hyviä kaikuja

Lapsena mökin lahden ranta oli kauniilla ja tyynellä säällä kiva paikka huudella vastarannalle. Ääni kaikui takaisin, mitä tyynempää oli. Joka kerta tämä ”vastaus” ilahdutti ja ihmetytti meitä lapsia. Oli kivaa kuulla ääniä korkealta, matalalta, kovaa ja vähän hiljempaa. Ihmeteltiin sitä, mistä se kaiku tietää vastata, kuinka se osaa samaa kieltä, jota me lapset huutelimme.

Ratkaisukeskeisyys on heittäytymistä tilaan, jossa ei tiedä etukäteen kuinka pitäisi tehdä, mitä odotetaan, mikä on parasta, ja mikä on oikea vastaus. Kuulostaa yksinkertaiselta, vai mitä? Siitähän ratkaisukeskeisyyttä arvostellaan, liian helpoista vastauksista tai keskittymisestä prosessin sijaan tavoitteiden saavuttamiseen. Sanana se kuulostaakin siltä, että suuntaisimme vain ratkaisuihin, johonkin mikä on vahvasti etukäteen tiedossa ja määriteltyä.

Ikää myöten olen huomannut, että lasten ja nuorten kanssa on hyvä tulla aina vain vähemmän tietäväksi. Kasvua pienemmäksi, ennemminkin kysymistä kuin vastausten hakemista, sitä on mielestäni hyvä vanhemmuus tai kasvattajana oleminen. Emme voi tietää millaiseen maailmaan kasvatamme näitä kaikkein tärkeimpiä, se pistää nöyräksi. Etsimistä ja kyselemistä ei saa lopettaa siitä huolimatta, että kukaan ei tiedä. Lapsen ja nuoren arki koostuu jatkuvasta harjoittelusta. Minuuden, itsetunnon ja omanarvontunnon kehittyminen on jatkuvasti työn alla. Se muovautuu kokemuksista ympäristön, kokemusten ja vuorovaikutussuhteiden kautta. 

Vanhemmuus on kuin kaiku, joka vastaa ja antaa vahvistusta hyville suunnille elämän alkumetreillä. Joskus ei kaikua kuulu, ja sekin on tarpeen. Moittiminen ei ole kaikua, se on vanhemmasta itsestä nousevaa heikkoutta kohdata. Moittimisen kaiku on omia kipeitä kohtia, joista lähtee vanhenneita pyyntöjä tulla autetuksi. Me saatamme erehtyä tietämättämme pyytämään lasta tukemaan itseämme. Siihen lapsi tai nuori ei ole kykeneväinen. Hän tarvitsee vielä turvallisen veden ja metsän, josta peilailla omaa itseä, huutaa omia tunteita ja ajatuksia.

Tämän vuoksi vanhemmuus on kykyä olla ei-tietämisen tilassa, kuten me ratkaisukeskeiset asian ilmaisemme. Turvallisena, pysyvänä vanhemmuuden tilana, kuin se tuttu järvi, joka muodosti kaikuvan lahden metsän syliin lapsuuden maisemissa. Voimme rauhassa olla huomioimatta moittimisen aiheita, kiinnittää huomiota lapsen onnistumisiin ja kannustaa niissä. Kyllä lapsi huutelee ajatuksiaan ja tunteitaan, oppii mistä seuraa hyvää kaikua. Silloin riittää tiukan paikan tullen rauhallinen toteamus, jos jokin menee oikein pieleen. Kyllä lapsi palaa pysyvän, hyvän maiseman luo. Liittyy aikanaan osaksi hyvää, kaunista kaikumisten paikkaa ja kaiuttaa seuraaville onnistumisen kaikuja.

Mari Väänänen,

RK psykoterapeutti YET, työyhteisösovittelija